Jos energiatavoitteet halutaan saavuttaa, hallitukselta tarvitaan voimakasta ohjausta oikeaan suuntaan. Nykyinen rakentamisen laatu ei vastaa tulevaisuuden energiatehokkuusvaatimuksiin.
Rentouduin kesälomalla ja luin läpi keväällä julkaistun hallitusohjelman. Ilahduin siitä, että hallitus on nostanut kärkihankkeekseen hiilineutraaliuden ja ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Hallitus haluaa, että Suomi on hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä ja että Suomesta tulee maailman ensimmäinen fossiilisista polttoaineista vapaa hyvinvointiyhteiskunta. Tavoitteena on jättää tuleville sukupolville ekologisesti ja taloudellisesti kestävä Suomi.
Suomessa rakennusten osuus kaikesta energiankulutuksesta on 40 prosenttia. Tästä puolet on hukkalämpöä.
Kaikista hiilidioksidipäästöistä rakennusten osuus on 30 prosenttia. Rakennusten ja kiinteistöjen energiatehokkuuden hallinta on siis avainasemassa, kun pohditaan, miten yhteyskunnastamme saa hiilineutraalin.
Energiatavoitteet eivät kuitenkaan ohjaa rakentamista Suomessa. Elinkaariajattelun ja rakentamisen energiatehokkuuden asiantuntijana minua huolestuttaa se, että meillä rakennetaan edelleen minimitason vaatimuksiin tähdäten. Rakennusten energiatehokkuusvaatimukset ovat tiukentuneet koko ajan, mutta hallituksen ilmastotavoitteisiin ja niiden tiukkaan aikatauluun peilaten nykytaso on edelleen aivan liian matala. Jos haluamme olla hiilineutraali yhteiskunta vuoteen 2035 mennessä, oman näkemykseni mukaan nyt rakennettavat minimitason energiaratkaisut tulevat pian rasitteiksi ja kalliiksi.
Ilmastoystävälliset ratkaisut maksavat itsensä takaisin yleensä 4–10 vuodessa. Julkinen rakentaminen on kuitenkin investointipainotteista. Yleensä budjetti laaditaan bruttoneliöhintojen hihavakioilla ja on alimitoitettu, eikä se riitä merkittäviin parannuksiin energiatehokkuudessa. Investointihetkellä tuijotetaan vain sitä, paljonko rakennus maksaa sillä hetkellä – ei 50 tai sadan vuoden päästä. Taustalla on lyhytnäköistä politiikkaa. Päättäjät eivät halua ottaa ylimääräistä velkaa, sillä talouden on näytettävä hyvältä kuluvalla kaudella, jotta tullaan valituksi myös seuraavalle.
Hallitukselta tarvitaan nyt voimakasta ohjausta oikeaan suuntaan erilaisten tukitoimenpiteiden ja lainsäädännön, kuten ympäristösertifiointivaatimusten avulla.
Mielestäni merkittävimmät mahdollisuudet energiatehokkuuden parantamisessa löytyvät laajamittaisten hankkeiden edistämisestä, joissa tarkastellaan energiavirtoja kokonaisten korttelien, alueiden ja kaupunkien tasolla.
Esimerkiksi sähkökuormia voidaan ohjata älykkäästi siten, että markettien kylmiöiden hukkalämpöä käytetään naapurikiinteistön käyttöveden lämmitykseen. Lämpöä voidaan myös tasata naapuritalojen välillä, jolloin vältymme siltä, että naapuriasunnoista toisessa on liian kylmä ja toisessa liian kuuma, ja samalla taivaalle päästetään hirvittävät määrät hukkaenergiaa.
Rakentamisessa tulee miettiä laajoja kokonaisuuksia. Katse on käännettävä rakennuksen koko elinkaareen sen sijaan, että tuijotetaan vain tämän hetkistä hintaa. Kokonaistaloudellisesti kauaskantoiset ratkaisut ovat aina parhaita investointeja. Kiinteistöjen pitkän tähtäimen energiastrategiat tukevat myös energiatehokkuustavoitteita. Ratkaisevaksi kysymykseksi jää, onko hallituksella keinoja pakottaa korttelin tai alueen eri toimijat yhteisen pöydän ääreen ja investoimaan ekologisesti kestävään Suomeen?
Lue lisää energiafiksusta huomisesta Swecon Urban Insight -raportista.
– Niko Purola, ryhmäpäällikkö & elinkaaripalvelujen asiantuntija, Sweco
Kirjoitus on julkaistu alunperin Teknikka & Talouden blogissa 2.9.2019.