Kuopioon, Kallaveden rannalle suunniteltu miljardiluokan biotuotetehdas-investointi kaatui, kun Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksensä (KHO 2019:166) laitoksen ympäristöluvasta. Ympäristölupaa ei myönnetty, sillä hankkeen aiheuttamat päästöt päätöksen mukaan, yhdessä muiden päästöjen kanssa, olisivat vaarantaneet Kallaveden ekologisen tilan.
EU:n oikeuskäytäntö ratkaisevassa roolissa
EU:n vesipuitedirektiivissä (2000/60/EY) vuodelta 2000 asetetaan jäsenvaltioiden tavoitteeksi se, että pintavesien ekologinen ja kemiallinen tila ei heikkenisi ja tilaluokkien osalta saavutettaisiin vähintään hyvä taso. Näiden tavoitteiden oikeudellinen velvoittavuus täsmentyi vasta, kun EU-tuomioistuin antoi ratkaisunsa ns. Weser-tapauksessa vuonna 2015 (C-461/13). EU-tuomioistuin linjasi, että vesipuitedirektiivin tilatavoitteet ovat jäsenvaltiota oikeudellisesti sitovia, ja hanke, joka heikentää vesistön tilaluokitusta on hylättävä.
Tilaluokitus koostuu useista laatutekijöistä, ja Weser-tapauksessa linjattiin myös ns. one out, all out -sääntö, jossa yksittäisen laatutekijän heikkeneminen katsotaan kaikkien laatutekijöiden heikkenemiseksi ja siten kielletyksi. Weser-tapauksessa tuomioistuin hylkäsi ruoppaushankkeen, koska se olisi vaikuttanut haitallisesti joen ekologiseen tilaan.
Direktiivi antaa poikkeamismahdollisuuden, mutta sen soveltamiskynnys on hyvin korkea. Suurin kynnys aiheutuu siitä, että direktiivissä rajataan teollisuuden päästöjä koskeva poikkeamismahdollisuus käytännössä vain erinomaisen tilaluokan saavuttaneisiin vesistöihin tai laatuluokkiin. Tämä kategorinen poikkeamismahdollisuus, tai sen soveltamisalan suppeus, tekee vesien tilatavoitteista hyvin jäykän sääntelyelementin.
Korkeimman hallinto-oikeuden tiukka linja
Oliko KHO:n hylkäävä päätös yllättävä? Kyllä ja ei. Juridisesti oli jo ennen päätöstä selvää, että tilaluokkaa tai laatutekijää heikentävä hanke on hylättävä. Finnpulpin tapauksessa sekä Aluehallintovirasto että Vaasan Hallinto-oikeus kuitenkin olivat katsoneet, että hanke voidaan hyväksyä, myös vesipuitedirektiivin tilatavoitteet huomioiden.
Finnpulpin tapauksen ydin on fosforipäästö ja sen mahdollisesti aiheuttama kasviplanktonin määrän kasvu. Mallinnus ei osoittanut ekologisen tilaluokan heikkenemistä, eikä edes yksittäisen laatutekijän heikkenemistä. Ekologisen tilaluokan yksittäisen laatutekijän (kasviplankton) osatekijä (a-klorofylli) kuitenkin olisi noussut mallinnuksen perusteella oman osatekijänsä luokituksen rajalle.
KHO otti huomioon sen, että Kallaveden tilassa oli jo tapahtumassa muista päästölähteistä johtuen. Ennakoitu laitoksen fosforipäästö olisi ollut n. 7 % Kallaveteen kohdistuvasta kokonaisfosforipäästöstä. Hajapäästöjen osuus oli siis suuri, kuten se on muuallakin. Hajapäästöjen hallintaan ei ole olemassa lupajärjestelmää, eikä KHO voi niihin ympäristölupaa koskevassa ratkaisussa puuttua. Siksi teollisuus joutui hylkäyksen kohteeksi raja-arvotilanteessa, jossa vesistön tila oli muutenkin jo heikkenemässä ja katsottiin, että varovaisuusperiaate huomioiden laatutekijöiden heikkenemisen riski on olemassa, riippuen myös käytetystä vertailukaudesta.
KHO:n ratkaisun nostattama merkittävin kysymys onkin poliittinen: Onko Suomella varaa löysään hajapäästöjen sääntelyyn maailman puhtaimman teollisuuden kustannuksella?
KHO siis sovelsi varovaisuusperiaatetta, jonka mukaan jo riski kielletyn seurauksen syntymisestä riittää perustelemaan hylkäävää päätöstä. Teollisuudelle se asettaa uuden kysymyksen: minkälainen varmuusmarginaali hankkeen suunnitteluvaiheessa tulisi ottaa huomioon? Oikeusvarmuuden näkökulmasta tämä on varsin merkittävä kysymys.
Mitä tästä tulisi oppia?
KHO:n harkintaan vaikutti myös se, että vuonna 2015 Ympäristönsuojelulaista poistettiin ympäristölupien määräaikainen tarkistamisvelvollisuus. Tällä muutoksella pyrittiin vähentämään byrokratiaa, mutta sen seuraus tässä yksittäistapauksessa oli se, että KHO ei voinut asettaa selvitysvelvollisuutta jätevesipäästöjen vaikutuksesta pitkällä aikavälillä, vaan hakijan olisi tullut pystyä jo hakemusvaiheessa pienentämään epävarmuutta päästöjen vaikutuksesta. Tämä näkemys näyttäytyy lähinnä kritiikkinä ympäristöviranomaisten suuntaan, sillä lainsäädäntö sisältää kyllä mahdollisuuksia puuttua lupamääräyksiin myös luvan myöntämisen jälkeen, mutta uskoa näiden keinojen käyttämiseen ei KHO:sta näytä löytyvän.
Ainakin KHO:n päätös nostaa vesienhoidon tilatavoitteiden sitovuuden avoimempaan keskusteluun. Epäilemättä se herättää teollisuuden tarkastelemaan vaikutusarviointinsa sekä hakemuksensa uudelleen, mutta toivottavasti se herättää myös lainsäätäjän tarkastelemaan niitä keinoja, joilla voidaan samanaikaisesti saavuttaa sekä korkea ympäristönsuojelun taso että teollisuutta houkutteleva investointiympäristö.
Aleksis Ahvensalmi, Swecon Vanhempi asiantuntija, ympäristö ja kemikaalijuridiikka