Virtaviivainen siirtyminen koulunpenkiltä täysipäiväiseen työelämään, tuo suoritusyhteiskunnan aikuistumisriittien kulmakivi. Kun oma vuoroni vihdoin koitti, ja pääsin tämän vuoden alussa — virtuaalinen koulutodistus kainalossa — ylpeänä hakemaan uudet työvälineeni Ilmalan-konttorilta, tunteeni vaihtelivat innostuneesta hermostuneeksi.
Olin innostunut, koska olin onnistunut löytämään mieluisan, itseäni kiinnostavan työpaikan. Tunsin itseni onnekkaaksi jo siitäkin syystä, että pääsin siirtymään niiden etuoikeutettujen ihmisten joukkoon, jotka poikkeusolojen aikana pystyvät jatkamaan päivätöitään turvallisilta kotikonttoreiltaan käsin. Vaikka olin tietoinen etätyöskentelyn tuomasta etuoikeutetusta asemastani, tunsin samalla pientä hermostuneisuutta tulevaa perehdytysjaksoa kohtaan. Pelkäsin, etten tulisi saamaan vastavalmistuneen kaupunkisuunnittelijan tarvitsemaa tukea haastavimpien työtehtävien ratkomisessa. Tuumailin myös, ettei työyhteisöön sopeutuminen ja uusiin kollegoihin tutustuminen varmaankaan onnistuisi etäyhteyksien välityksellä ihanteellisesti.
Ilokseni sain kuitenkin jo ensimmäisenä työpäivänäni huomata pelkojeni olleen perättömiä. Pääsin aamupäivällä pikaiselle kierrokselle tyhjähkön konttorin halki tapaamaan esihenkilöni lisäksi muutamaa uutta työkaveria ihan kasvotustenkin. Tosin osittain maskien peittämänä. Pikaisen juttelutuokion jälkeen siirryin — ylitsevuotava määrä uusia kasvoja ja uutta tietoa pääkopassa — kotiin pystyttämään etätyöpistettä olohuoneeseeni. Tässä vaiheessa odotin työni muuttuvan yksinäiseksi, kasvottomaksi ajelehtimiseksi intranetin perehdytysohjeiden ja -koulutusten läpi. Kerratessani muistiinpanovihkooni tekemiäni merkintöjä tulevien päivien tapahtumista, ymmärsin nämäkin aavistukseni vääriksi. Minullehan oli jo tässä vaiheessa varattu runsaasti henkilökohtaista perehdytysaikaa ryhmäni eri jäsenten kanssa seuraaville päiville. Tämän lisäksi pääsin jo ensimmäisenä viikkona hieman projektitöidenkin makuun. Työpäivien vaihtelu piristi mukavasti ensimmäistä perehdytysviikkoa, joka yleensä tuppaa tuntumaan melko puuduttavalta.
Swecon yrityskulttuuri teki vaikutuksen
Vaikka yhteisöllisyyden rakentaminen fyysisten kohtaamisten loistaessa poissaolollaan on kieltämättä haasteellista, koin tämänkin onnistuneen tähän mennessä oikein hienosti. Koska muodolliset työpalaverit eivät ole optimaalisia työyhteisön vahvistamista varten, ryhmässäni pidetään säännöllisiä, vapaaehtoisia kahvitaukoja Teamsissa. Näissä tilaisuuksissa pääsemme kyselemään toistemme vointeja sekä puhumaan hieman muustakin kuin työasioista. Ilahduin huomatessani kuinka suosittuja nämä tapahtumat ovat, ja kuinka aktiivisesti ihmiset kertovat kuulumisistaan muille. Uusi työyhteisöni tuntuu siis jo melko tiiviiltä ja elävältä, vaikka näemmekin toisiamme vain puhuvina päinä etätyöpisteidemme ruuduilla.
Suurimman vaikutuksen minuun teki kuitenkin koko osastolle järjestetty työhyvinvoinnin kyselyn palaute- ja keskustelutilaisuus. Kun kuulin, kuinka avoimesti ja aktiivisesti ihmiset jakoivat omia kokemuksiaan etätyöskentelyn vaikutuksesta jaksamiseen ja mielenterveyteen, koin että olin päätynyt omien arvojeni mukaiseen työyhteisöön. Pandemiaan liittyviä uutisia tulee luettua, ja niistä keskusteltua reilusti yli useimpien ihmisten kyllästymispisteen. Minut mukaan lukien. Tästä huolimatta, on sen vaikutus työhyvinvointiin erittäin tärkeä aihe. Oli mahtavaa huomata, että näistä asioista kannustetaan puhumaan, että kuuntelijoita riittää, ja että tukeakin on tarvittaessa saatavilla. Ihmiskontaktien puutteesta huolimatta olen jo perehdytysjakson perusteella päässyt ihmiskeskeiseen työyhteisöön.
Filemon Wolfram, kaupunkisuunnittelija